Kieli vyön alle ja menoks

Mä oon aina ihmetelly ihmisiä, jotka juoksee. Siis vapaaehtoisesti paahtaa pitkin kylän raitteja menemään ja sit ne viel hehkuttaa et se on tosi kivaa ja et siihen jää koukkuun.
Mä oon aikasemmin monesti tuumannu, ku oon nähny juoksijoita, et tuoki ku ois lähteny aikasemmin, ni ei tartteis juosta.
Ja nyt mä sit oon samassa liemessä.
Käyn juoksemassa pitkin katujen varsia, mut en mä siitä tykkää. Enkä tosiaan oo mitenkään koukussa siihen. Vaatii nimittäin kovan luokan henkistä kamppailua lenkille lähteminen. Se lähteminen on vaikeinta. Siinä tietenkin auttaa se, et mä tiedän jo, et maanantaina ja perjantaina on lenkkipäivä. Mut silti. Ihan toista se on ku jääkiekko. Puoltoista tuntia kiekkoa on ihan kivaa, mut vaikka siinä hiki tulee ja välillä energiat loppuu, ni ei sitä voi verrata tunnin juoksulenkkiin. Juokseminen on tosi kuluttavaa. Vähän joka paikkaa kolottaa ja muutenki sellasta rankkaa hommaa.

Ihan sattumoisin tää aihe tuli mieleen. Ikävät uutiset Bostonista ei liity tähän mitenkään, tähän maailmaan vaan mahtuu kaikenlaisia vatipäitä, jotka kykenee käsittämättömiin tekoihin. Että minusta nähen juoskoot kuka lystää.

Mä en ilmeisesti oo juossu tarpeeks, ku en oo siihen koukkuuntunu, mut jotenkin on sellanen kutina, etten mä siihen koukkuun jääkään. Mä ainakin oon niin mukavuuden hakuinen ja haluinen, etten hirveen mielelläni mee omalle epämukavuusalueelle. Toki tällanen projekti on asia erikseen.
Mä nimittäin otan tän tosissaan. Vieläkin. Ruokavaliosta on tullu jo rutiininomaista ja liikuntaohjelmaa mä noudatan edelleen, sillain niitä tuloksia syntyy.

Kävin maanantaina juoksemassa taas ton vakiolenkin ja houkuttelin tytöt mukaan pyörien kanssa. Lenkki meni joutusasti, ku tytöt pulputti koko matkan kaiken maailman asioita, mä vaan en ollu juttutuulella, ku juostessa saa vaan ykstavusia vastauksia tuotettua.
Otettiin sit lopussa kisa Syltyn kanssa, minä juosten ja Sylvia pyörällä. Juoksin sit tietenkin ihan täysii ja voitin sen kisan, mut palkintona pohkeet kramppas tosi rajusti. Pari tuntia mä niitä verryttelin ja venyttelin, mut kyllä kadutti. Ei pitäis vanhana enää repiä tolleen. Oppia ikä kaikki!

Pitkä ja kivinen on tie fitnekseks. Mä oon täs viikkojen aikana tajunnu sen.
Siis sen mä oon tajunnu, et miks niin vähän ihmisistä on sellasia fitneksiä. No siks, ku se on niin raakan kovaa hommaa. Se on pitkäjänteisten ja asialleen omistautuneitten jääräpäiden hommaa.
Ei tarvii ihmetellä, et miks joka toisella vastaantulijalla ei sikspäkki näy, no siks tietenki, ku sellasen eteen joutuu tekemään kohtuuttoman paljon hommia. Ja sit ku sellasen saa raa'alla työllä hommattua, ni sit jos lopetat reenaamisen, ni hetkessä se on kadonnu ja tilalla on hyllyvä vanpäkki. Ei oo helppoa ei.
Toki sit on asia erikseen sellaset kuikelot läpipaskot kukkakepit, jotka lähtee tuulen mukana vaikka söis joka päivä pelkkää voita ja kermaa ja sokeria. Mut mä oon lohduttanu itteeni, et jokaisella on omat ominaisuutensa, niillä voi olla jotkut toiset osa-alueet sit, jotka on vähemmän parempia. Tai sit ei. Mut eipä sillä loppujen lopuks oo väliäkään. Mä oon oman elämäni päähenkilö ja niillä mennään mitä annettu on. Loppujen lopuks tää kaikki kulminoituu siihen, että osaa tyytyä siihen mitä on. Sitähän voi koko elämänsä tavotella kuita taivaalta, ja sit kuolinvuoteella huomaa, et yks oleellinen juttu jäi tekemättä. Unohtu elää tätä elämää. Nauttikaa hyvät ihmiset tästä päivästä, just sellasena kun se on. Se on pitkälti sellanen, miksi sen ite rakentelee. Hyvä tai huono, sinä päätät.