Yks niistä on otsikon laatiminen.
Mulla on joku ajatus, mistä mä alan kirjottaa, yleensä ku mä istun pöntöllä. Monesti on käyny niin, kun rupee kirjotamaan, ni siitä alkuperäisesta ajatuksesta ei synnykkään ku muutama rivi, mut päähän pulpahtaa uusia ajatuksia ja sit mä kirjotan niistä. Ja saattaa olla että kirjotuksen lopussa ollaan jo tosi kaukana alkuperäisestä aiheesta. Tämä ois varmasti vakavampaa siinä tapauksessa, että jos mä tekisin tätä työkseni, oisin toimittaja tai kirjailija, mutta kun oon peltiseppä, niin tämäkin varmasti suodaan mulle.
Peltisepille nimittäin suodaan paljon. Työsuhde-etuna saa fyysisen yleiskunnon ja voimaharjoitukset työmaalla.
Sepät on kovia jätkiä. Päivät pitkät keikutaan katolla vinoilla pinnoilla, koko ajan kroppa jännityksessä ja epäergonomisissa työasennoissa.
Tavan jantterin koko energia menee katolla pysymiseen, mutta sepän täytyy tehdä hommia tiukalla aikataululla 8 tuntia päivässä. Sellasen työpäivän jälkeen ei tarvii salille mennä. Mulla kun aktiivinen katolla liikkuminen loppui, alkoi vääjämätön kehon rapistuminen.
Vieläkin mä käyn kerran pari vuodessa päivän katolla töissä, ni siinä käy sama ilmiö ku salilla. Jos sellanen työpäivä ois reeni, ni vois hyvällä syyllä sanoa, et reeni meni perille. Seuraavana aamuna sängystä nouseminen tuottaa kohtuutonta vaivaa ja kipua.
Mutta koska mun työt on menny sellaseks, että raskainta mitä pitää kantaa, on vastuu, ni sillä ei paljoo läskiä polteta. Lisäks ku pääasiassa istuu toimistossa ja autossa, ei luonnollista liikuntaa ja fyysistä rasitusta tuu nimeksikään.
Mä oon todennu sen, et nykyajan elämä on paljon muuttunu siitä, millon ihmiset on saanu hyötyliikunnasta tarvittavan rasituksen, ettei ihan rapistu. Sen takia nykyään on erillaisia keinotekosia rasituspaikkoja, kuten punttisaleja. Siis sen muutoksen takia. Entisen ja nykyisen välillä.
Taitaa olla turhan ideologinen ajatus saada hyötyliikunnasta kaiken tarvitsemansa rasituksen. Mut sekin on mahdollista. Yks mun kaveri, joka ei oo siis fitness, tekee just sillain. Sillä on pikku (tästä tulee varmaan sanomista) palsta, mistä käydään kaatamassa polttopuut, sit ne kelkotaan pihalle, jossa sit halon hakkuuta ja polttopuuta taloon. Tää on oiva keino kans, mut kaikille ei tällanenkaan sovi tai ei oo mahiksia, siks onki tärkeetä löytää just itelle sopiva juttu. Mä oon löytäny itelle sopivan jutun. Just mun luonteelle sopivan, ku on selkee ohjelma, minkä rykii läpi, eikä aikaakaan mee ku muutama tunti viikossa.
Paitsi tietty ton syömisen kanssa, mut se onkin sellanen elämäntapamuutos, jonka mä haluan ainakin jossain muodossa säilyttää tulevaisuudessakin.
Mä aattelen et mieli ja keho on sellanen kokonaisuus, että molemmat vaikuttaa toisiin. Siis siten, että jos sä voit henkisesti huonosti, kremppaa sulla kroppakin ja toisinpäin. Eli siis molemmista osa-alueista kannattaa pitää huolta. Mä oon jonkin aikaa tehny sellasta retkee mielen syövereihin, ja opetellu tuntemaan itteeni, historiaani ja kaikkee, mitä matkan varrella on tapahtunut. Se on ollu hyvä reissu, ja varmaan jatkuu lopun elämääni. Nyt kun on alkanu päästä vähän jyvälle sillä puolella, ni luonnollinen jatkos tälle hommalle on alkaa huolehtia fyysisesta hyvinvoinnista.
Ja jo lyhyen ajan sisällä mä huomaan isoja muutoksia.
Energiaa on ihan toisella tavalla, taas mä nukun kunnon yöunet, herään aamuisin pirteenä, eikä päikkäreitä tarvii, ku sillon tällön. Niistä nyt ei kannata kokonaan luopuakaan, on se niin nättii välillä huokasta pikku päikkärit.
Tähän kehon huoltoon nimittäin pätee sama kaava ku mieleenkin, nimittäin mä aattelen et mielen toipuminen jostain epähyvästä on kahta asiaa: oivalluksia ja sit kovaa duunia. Ite täytyy ensin oivaltaa. Minä ite. Se ei auta, et muut huomauttelee. Se voi kyl auttaa, et joku jeesaa oivaltamaan, ikäänkuin herättelee ajattelemaan. Sit yks kaks sitä oivaltaa jonkun jutun. Niinku et, ohhoh, täähän on mulla ihan vinossa. Tää on se oivallus. Sit tarvitaan raakaa duunia, et aletaan muuttamaan sitä vinossa olevaa toisenlaiseks. Se menee sillain et kaks askelta eteen ja yks taakse, eli kovaa duunia.
Tää sama pätee tällasen projektin aloittamiseen. Jostain pitää saada se kipinä, joku laukaseva tekijä, joka synnyttää päätöksen. Sit ku se löytyy, ni ei muuta ku ääntä päin, taas ja vielä kerran, kovaa tekemistä. Mut lopussa seisoo kiitos.
Koht me lähetään kevätretkelle Upin kanssa, mä laitan sit vähän tekstii et miten lomalla reenataan ja hanskataan toi tiukka ruokavalio.
Voikaa paksusti, ainakin hyvinvoinnin osalta. Ja niinku Tamminen niin nätisti tän on muotoillu, elämän kovuuden kitisijät, hankkikaa lentolippu Pohjois-Koreaan, ja muistakaa, ONE WAY TICKET, please!
Ei vais, saa sitä kitistä, mäki oon kitissy ja vaikka kuinka paljon, kitinä on muutossinfonian alkutahdit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti