Reenamisen riemu

Moro vaan!
Mulla on sellanen reenausmeininki, että mä liikun aktiivisesti seittemän kertaa viikossa.
Noin niinku normiviikolla. Tosin ei maailma siihen kaadu, jos joku kerta jää välistä, mut pääsääntösesti ei jää.
Kolme salikertaa, kolme kuntopyöräilykertaa kotona ja kerran viikossa lätkää.

Tällanen sopii mulle oikeen hyvin. Ja sit jos jostain syystä jää salikerrat väliin, ni voi sit sotkee kuntopyörää useemmin.

Tää kuntopyörä-villitys alko tossa reilu kuukausi sitte, ku mä kattelin kotona käyttämätöntä pyörää, joka vaan seisoo yksinäisenä nurkassa ja täysin vailla sitä käyttöä, johon se on tehty ja jota varten se on hankittu aikanaan.

Mä pyörittelin ajatusta päässäni ja mietin, et miten ton sotkemisen sais mielekkääks ja mistä siihen löytyis motivatioo.
Sit mä kekkasin, et mähän järkkään kuntopyöräilykisan.
Kisaan osallistuu kaikki perheenjäsenet, kisa-aika on kaks kuukautta ja tavoitteena polkea mahollisimman paljon kilsoja mittariin.
Voittajalle hommattiin 50€ lahjakortti Puhoksen intersportiin ja pitihän mun miettii sit häviäjällekin sanktioita, ettei käy niin, et ekan viikon jälkeen sit osa luovuttaa.
Sovittiin sit niin, et häviäjä tekee toiveiden mukaisen ateriakokonaisuuden alkuruoista jälkkäriin asti ja tarjoilee sen sit asianmukaisin juhlallisuuksin muille.

Aika äkkiä sit mulle valkeni, et meillä asuu ihan pöljiä polkijoita. Eihän mulla oo mitään jakoa pärjätä kisassa. Kolme kertaa viikossa ja 20 km kerralla ei riitä mihinkään.
Mä oon hännän huippuna, ja tällä hetkellä tilanne on sellanen, että mun pitäis polkee yli 40 km joka päivä kisan loppuun asti, jos meinais kisan voittaa.
Lapset on karannu kauas, niillä on keskenään kova kilpa lahjakortista, siihen ei oo mitään jakoja, ja Maisallaki taitaa olla yli 100 km enemmän mittarissa ku mulla.
Mulla menee 20 km lenkkiin n. 40 minuuttia aikaa, ja paita on kokolailla märkä sellasen lenkin jäljiltä. Ei tuu polettua juurikaan enempää, täytyyhän sitä ny joku tolkku olla polkemisessakin.
Topias polki yks päivä kolme ja puol tuntia ja 100km, ei päätä, ei häntää.

Tällanen kisa on oiva keino lisätä motivaatiota, mut täytyshän se joku kohtuus olla polkemisessakin.
Ilman tällasta kisaa en varmaankaan ois ees alkanu tähän sotkemishommaan, mut nyt ainaki tuntuu siltä, etten ees lopeta sitä, vaikka kisa kohta päättyykin.

Nimittäin tällä on hyötynäkökulmakin. Mä huomaan konkreettisia muutoksia kunnon puolella. Paras mittari mulle on toi lätkä. Jaksan nimittäin paljon paremmin luistella, kuin esim vuosi sitten.
Lisäks olo on parempi. Niin se vaan on, kyl aktiivinen liikkuminen on hyvä juttu.

Aktiivista joulun odotusta teille ja meille!

Painostus tuottaa tulosta.

Uskokaa tai älkää, niin muutaman sitkeän painostajan takia kirjotan taas tänne blogiin. Mä oon siis saanu vakkarilukijoita, ainaki kaks, jotka molemmat on tasasin väliajoin pyytäny mua bloggaamaan, eli kirjottamaan tänne. 

No nyt sit aattelin muutaman rivin kirjottaa. 

Tosin mä kesän alussa lupasin, että kirjotan sit syksyllä, kolmen kuukauden päästä, mut ei vaan ollu oikeen inspistä, eikä tällasta hengentuotetta voi lähteä väkisin vääntämään. Ei ainakaan samalla tavalla ku vaikka salitreenejä. Niitä voi vääntää vaikka väkisin. 

Nyt taitaa olla kulunu jo puol vuotta edellisestä,(ei salitreenistä) ja päähän on tullu jo useempia aiheita, mistä saattasin jotain lausua. 

Ensimmäiseks täytyy sanoa, että linnanjuhlien konsertti oli todella hieno. Arvokas, taiteellisesti upea setti hyvillä artisteilla ja erinomaisilla sisältövalinnoilla toteutettuna. 

Mä odotin sinne jotain populistista skeidaa, mutta olin yllättynyt ja vaikuttunut. Se siitä. 

Ekaks voitas vähän kurkistaa tonne syömäpuolelle. Se on kuiteski ihmisen pääelinkeino ja mullakin lähellä sydäntä. 

Tapa on mun käsittääkseni jotain sellasta, ettei tarvii kummemmin ihmetellä ku jotain sellasta tekee, mistä on tullu tapa. Jos esim miettii röökin polttoa. Siitä tulee aika äkkiä tapa, eikä sen toimittaminen oo mitenkään kovin monimutkaista ja mieltä pyörittävää. Sehä ei oo ku röyhytellä menemään. 

Sillai mä oon miettiny, et mä haluan terveellisen ruokavalion olevan mulle tapa. Ei siis mikään rojekti, vaan ihan sellanen automaattinen juttu, mikä tulee ihan luonnostaan niin ku vaikka jollain piereskely. Ettei sitä tarvii miettiä sen kummemmin. 

Mä oon päässy aika hyvään vauhtiin siinä hommassa. Kävi mulla paino tossa alkusyksystä vähä yläkvartaalissa, ku ensteks oltiin poikain kanssa Virossa jahtireissussa hyvillä eväillä ja heti perään sit viikko Kuusamossa samoissa hommissa höyryävien lihapatojen, kerma-lakkajälkkärien, marjakiisselien, poronkäristysten, leipäjuuston, rieskojen ynnä muiden mieltä kääntävien eväiden äärellä, teemalla no limits. 

Tosin sieltä kotiuduttua aika nopeesti palasin ruotuun, ja yhtä nopeesti reissussa hankitut kilot karisi, kun oli tullutkin. 

Mut sillain tosta terveellisestä evästyksestä on tullu tapa, että annokset on ihan inhimillisen kokosia, sisältö kutakuinkin terveellistä(mikä sitä sit onkaan, ja kuka sen määrittelee?) ja sellaset turhat mässäilyt on pääsääntösesti jääny.  Yks ihan merkittävä juttu mulla on se, et ruokaa pitää saada tasasin väliajoin. Mä huomaan sen, ku töissä on välillä sellanen hönkä päällä, et huomaa yhtäkkiä olleensa syömättä vaikka seittemän tuntia. Sit iskee ihan sikakova nälkä ja samalla alkaa tehä mieli kaikkia herkkuja ihan sikana. Siinä kohtaa on tosi vaikeeta pyristellä vastaan. Paras lääke mulla siihen on se, että syö tasasesti. Ja terveellisesti. Ja sopivan määrän. Vaikka esim kaloreissa laskettuna. 

Mä oon sitäki hommaa oppinu tosi paljon. Se on aika yksinkertasta. 

Jos syö enemmän ku kuluttaa, paino nousee. Jos syö vähemmän ku kuluttaa, ni paino laskee. Jos syö saman verran ku kuluttaa, paino pysyy ennallaan. Simple!!!

Oon ottanu käyttöön apuvälineitä, jotta mä oppisin tietämään, missä mun rajat tän suhteen menee. Toi appstore on siinä mielessä kiva kauppa, et sieltä löytyy joka lähtöön sovelluksia. Lisäks mä hommasin sellasen kehonkoostumusmittarin. 

Mut se taitaa olla jo toisen tarinan paikka.

 Niinku sekin, et mitä mun reenaamiselle kuuluu. Ja rainerille. Onhan noita jutun aiheita taas. Se on kattokaas korvien välistä kiinni. 

Nyt on pää taas auki täällä, mä taidan taas alkaa aktiivibloggariks. 

Näihin tunnelmiin päätän päiväni 40 minuutin kuntopyöräilyn jälkeisen hyvän olon helliessä hipiääni ja kallistan pääni tyynyyn. 

Hyvää yötä niin porvareille kuin proletariaatillekin. 

Kolme kovaa kuukautta

Heipparallaa ja hellurei! Enpä oo pitkään pitkään aikaan jaksanu kirjottaa, mutta nyt on pakko.
Kattokaas kolme kuukautta rojektia on nyt just tänään takanapäin ja on aika vetää nippuun taakse jäänyttä aikaa.
Kolme kuukautta sitten en osannu kuvitellakkaan aitä, mihin olin ryhtymässä.
Nimittäin tällasen rojektin läpivieminen vaatii aikamoista luupäisyyttä. Ja sitähän multa löytyy. Ainakin sen verran, että pääsin tavoitteisiin, jotka itelle asetin.

Tänään vedettiin rainerin kanssa kuntotesti, sama, joka alotuksessa vedettiin. Olihan sielläkin pientä kehitystä tapahtu, niin kun pitikin. Puoleen minuuttiin punnerruksia 34, vatsoja 24, ja leukojakin 9, suorilta käsiltä.
Mut isoimmat muutokset on varmaan tapahtunu pään sisällä. Säännölliset ruoka-ajat, tolkun kokoset annokset ja pahat överit pois.

Sillon ku mä alotin tän rojektin, mä otin mitat painon lisäks ylös. Nyt kun niitä vertaa tämän päivän mittoihin, pääsee käsitykseen, mitä on tapahtunut.

Mitat menee näin:
Kaulan  ympärys ennen 40cm, nyt 39cm
Rinnan ympärys ennen 104cm, nyt 104cm
Vatsan ympärys ennen 99cm, nyt 84 cm
Lantion ympärys ennen 102cm, nyt 96cm
Reiden ympärys ennen 58cm, nyt 55cm
Pohkeen ympärys ennen 37cm, nyt 37cm
Hauiksen ympärys ennen 36cm, nyt 34cm

Eli voidaan hyvällä syyllä sanoa, että raineri onnistui tehtävässään. Tavoitteena oli nimenomaan rasvanpoltto, eikä lihasten kasvattaminen, ja pääasiassa mahan piennennys onnistui yli odotusten.
15cm vatsan ympärysmitasta pois 3 kk aikana on ihan kelpo saavutus. Mun mielestä.
Ja paino tällä hetkellä 80,4 kg, eli tasan 11kg vähemmän, kun alotuksessa.
Mä nimittäin asetin oman tavoitteen kymmeneen kiloon, ja oon kyllä tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Vaikeinta oli, kuten alussa aattelinkin, toi syöminen. Nälässä on vaikeeta olla, ja houkutukset on suuret.
Syömistä tulee ajateltua aika paljon, varsinkin sillon, kun joutuu nälässä olemaan. Mut oon kyllä huomannu siinäkin kehitystä. Vatsalaukku pienenee ja tottuu pienempiin annoksiin aika nopeesti, ja sitä tulee kylläseks vähemmälläkin, mutta vaatii se itsekuria ihan sikana. Ainakin mulla, koska mä oon hyvän ruoan ystävä. ja makean ystävä ja karkin ja kaikkien herkkujen ja tietenkin jäätelön. Sehän kuuluu kesään.
Mut yhtä kaikki, tulevaisuus osoittaa, miten hyvin homma pysyy lapasessa jatkossa. Mä seuraavan kerran päivitän tätä blogia kolmen kuukauden päästä, katotaan sit uudestaan, onks homma pysyny hyppysissä.
lopuks vielä kuvat ennen ja jälkeen, toivottavasti tämä motivoi joitain muitakin ponnistelemaan kohti omia tavoitteitaan. Se on mahdollista, jos uskot siihen mitä teet, ja teet sen täysillä ja tinkimättömästi.
Jos ei mitään tee, ei mitään voi saavuttaakaan. Näin se vaan menee.
Hyvää kesää allihuuppa!

Kesää kohti kovalla tohinalla

Kevät on kiireistä aikaa. Tai jokainen jolla kiire on, taitaa ite sen itelleen luoda. Mulla ainakin on ollut aikamoista matalalentoa viimeset kolme viikkoa. Ekana siitä on kärsiny bloggaaminen. Monta kertaa oon meinannu alkaa kirjottaa, mut ei vaan oo syntyny. Kaks viikkoa peräkkäin meni niin, ettei paino pudonnu, ja voi että se otti päähän. Se mikä siinä harmitti, oli se, että ku mä noudatan ohjelmaa, ni tuloksiakin pitäis tulla. Ja sit ku ei tuukkaan, ni heti on palkokasvi sieraimessa. No mähän siitä rainerille annoin reippaasti palautetta, mut se rauhotteli, ettei mitään hätää, pikkuhiljaa, eikä ihminen mikään kone oo. Kaks kuukautta tuli täyteen, ni vaihdettiin reeniohjelma kaksjakoiseks ja ruokavaliokin muutettiin. 

Reeniohjelma on nykyään sellanen, et jalat erikseen ja yläkroppa erikseen. Ihan mukava vaihtelu, alko nimittäin jo kyllästyttää se aiempi ohjelma. 

Ruokavaliosta tuli vähähiilihydraattinen mut rasvaa lisättiin reippaasti. Aamu alkaa nykyään munalla ja pekonilla. Nam. Vaikka ei kyllä tuu yhtä täyteen ku puurosta. 

Kolmantena viikkona taas tapahtu, nimittäin sillon taas paino putos kilon. Nyt on siis kaheksan kilon kevyempi, ja pikkuhiljaa muutoksen alkaa itekki huomaamaan. Vielä sais reilu kolme kiloa lähtee, ni alkais olla oma tavote kasassa. Nähtäväks jää sit, kuinka hyvin paino pysyy noissa lukemissa. Tavoite ainakin on sellanen, ettei mun ruokavalio paljoo tuu muuttumaan rojektin jälkeenkään. 

Tää on nimittäin elämäntapamuutos. 

Mut ihan ykkösjuttu on se, että tänään taas vene lasketaan vesille. Sen kimpussa on vapaa-aika menny mukavasti, ja nyt se vihdoin sit lasketaan. Siinä jää reenit kakkoseks siinä hommassa. Nimittäin merellä on ihmisen hyvä olla. Ens viikonloppu vierähtääki sit jo merellä, eikä se mitään haittaa. Kulkeeki kovempaa, ku on vähemmän painoa. 

Plussa on miinusta.

Paino ei itestään putoo, mulla ainakaan. Nyt maksetaan kovaa hintaa viime lauantain porsaan kylkipaloista ja muista mässäilyistä. Yhtä ateriaa lukuun ottamatta oon pitäny oman ruokavalioni ja reeniohjelmani. Oon käyny juoksemassa kaks kertaa viikossa, tosin en tuntia, ku nykyään 9,2 km lenkkiin menee 50 minuuttia. Eli kehitystä siinäkin tapahtunu.
Salilla on reeni kulkenu ihan kohtuudella, ja kaikki pitäis olla kunnossa, mut kävin tossa äsken ottamassa aamupainon totutusti, ni se ennakkokutina, mikä mulla on ollu monta kertaa, sai tänään vahvistuksen. Mun paino oli noussu. 0,2 kg, vähänkö otti pannuun. Sitä on heti ku kynsille lyöty. Jotenki masentaa tällanen, et ei voi syödä ku normaalit ihmiset, ku heti lähtee mopo lapasesta, mut tän kanssa on silti elettävä. Mulle on tullu jonkinlainen pakkomielle tästä hommasta. Ei kai se ollu alkuperäinen ajatus. Mulla on sellanen fiilis, että väkisin ja hampaat irvessä vaikka, mut varmaan vedän tän projektin loppuun. Sit paino ei putookkaan. Kiitti sikana, tuntuu, ku viikko ois heitetty hukkaan.
Muutenkin oon ollu koko viikon aika väsyny. Sitä jaksaa kyllä mennä ja koohkata, mut heti ku hetkeks istahtaa, ni iskee armoton väsymys. Mut sit yöunet ei kuitenkaan oo kovin pitkiä. Jos erehtyy menemään ennen puolta yötä nukkumaan, ni ennen kuutta on jo silmä kirkkaana, eikä unet riitä pitempään, vaikka aikaa ois nukkua. Tää on varmaan sitä energiaa!
Jos kultainen keskitie ois helppo löytää ja kulkea, ni siellähän väki ruuhkaksi asti kulkis, mutta ku ei se oo, ni varmaan siks itekki laukkoo laidasta laitaan ja yrittää rämpiä eteenpäin.
Mun täytyy välillä itellekki kirkastaa tätä mun alkuoeräistä tavoitetta. Joka on siis se, että elämäntapojen pysyvällä muutoksella pyrin saamaan painon nousun kuriin ja pudottamaan painoa, ensin projektiluontoisesti 3 kk ja sen jälkeen terveellisillä elämän tavoilla ja terveellisemmillä ruokailutottumuksilla pitämään se kurissa. Mut jotenkin sitä on sellanen on/off-luonne. Kaikki tai ei mitää. Jos tehään, ni tehään sit täysii, tai ei tehä ollenkaan. Mä luulen, et just tää luonteeni ominaispiirre antaa tähänkin projektiin erikoissilauksen. Nimittäin just tällasen sikamaisen suorittamisen. Ja ankaran itsekritiikin. Tänhän pitäis olla jees-juttu, ja pikkuhiljaa, loppuelämä aikaa jne, mut nyt sitä on valmis menemään melkeen piikille, ku vähän vastustaa. Upi se onneks jaksaa kannustaa, ja se jo mulle aikasemminki on sanonu, et se paino voi sahata edestakas, mut isossa linjassa alaspäin mennään koko ajan. Kai se sit niin menee, mut nyt ei vaan tunnu siltä. Ja mä oon aatellu, et mä kirjotan just niillä fiiliksillä tätä blogia, mitkä ne kulloinkin sattuu olemaan. Ei tää aina mee ku vettä valaen.
Tän hetken fiiliksissä en kyllä uskalla ajatellakaan muuta ruokavalioo, ku mikä on käytössä, ja siitäki tekis mieli vähentää puolet pois, sen verran toi painon nousu hiipii korvien väliin. Ihmetouhua.
Nässä sekavissa fiiliksissä aloitan lauantain askareet, johon kuuluu kesärenkaiden vaihto autoon, laiskottelua, lasten kanssa rellestämistä ja toetenkin salille huippuseurassa Kirsikan ja Upin kanssa. Eli kaiken kaikkiaan tästäkin on tulossa hyvä päivä. Mites se muutes Abraham Lincoln tän asian muotoili aikanaan: ihmiset ovat niin onnellisia, miksi he mielensä virittävät.
JOO, näin se on. Tappio on nyt käsitelty, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, tästä Tulee hyvä päivä. Tai itse asiassa tämä on hyvä päivä. Jep, mä voin ite valita, pilaanko mä tän päivän muutaman sadan gramman takia, vai teenkö mä tästä päivästä hyvän.
Aattelin tehä hyvän. Niin on parempi. Valitsen viisaasti, ja sitä samaa kannustan suakin tekemään.
Hyvää tätä päivää allihuuppa.

Röyh!!!

Erikoista on se, miten ihmisen mieli toimii. Mun mieli oli tehdä taas tepposiaan mulle, ku koko viikon aikana ei ollu juurikaan nälkä ja lisäks söin kerran töissä muusia ja paistilihaa. Mulla alko loppuviikosta hiipiä epäilys mieleen, ettei paino varmaankaan oo pudonnu yhtään, ku en oo päässy täysin noudattaa ruokaohjelmaa ja koska ei oo ollu nälkä, ni varmaan oon syöny liikaa. Jotenkin ei vielä osaa ottaa kovin rennosti tätä syömistä, vaan mä oon tosi tarkka koko ajan siitä, että määrät, aikataulu ja laatu pysyy oikeena. Sit ku jotain muutoksia siihen tulee, ni heti alkaa kelaa, et nyt ei toimi.
Mut se toimii sittenkin. Nimittäin eilen kävin vaa'alla taas kerran, kun projektia on kulunut 6 viikkoa ja kaks päivää, ni viikon tulos oli -0,8 kg ja koko aikana -7,5 kg.
Mä aloin miettimään et onks se paljon, ja aattelin havainnollistaa sitä kuvan avulla. Kyl se on paljon. Ihan sikana.

Kattokaa vaikka tosta kuvasta. Siinä on seittemän ja puol kiloo voita. Sen verran on lähteny. Eli yli puolen välin ollaan.

Eilen kaveri kutsui kylään yhteisiä kavereita ja samassa yhteydessä oli tarkotus mennä ulos syömään. Mä aattelin sit sillon käyttää mun mahantäyteenmättämiskortin ja luovuin siis Santa Fe:n pihvistä.
Aamulla salilla käydessäni näin raineria, ja kerroin sille et oon tänään menossa syömään, ni oikeen hyvä mieli tuli, ku se heti alko hehkuttaa, et joo, vedä oikeen huolella ja nauti, oot kyllä sen ansainnu. Ja meinas et tollasesta ateriasta nauttiikin enemmän, ku se on ansaittua. Sit lisäks puhuin niistä muuseista ja paistilihasta, ni se taas osas kirkastaa mun ajatuksia siitä, ku se meinas et hyvä homma, just noin sen pitääki mennä, mullahan on tavoitteenakin, et mä voin syödä melkeen mitä vaan, lähes kaikkee, mitä kulloinkin on tarjolla, pääasia on siinä, että määrät on kohtuullisia. Ja just näinhän se onkin. En mä meinaa loppuelämääni syödä tiukalla dieetillä, vaan tarkoitus on opetella uudenlainen elämäntapa ton syömisen suhteen.
Terveellistä ruokaa maltillisia määriä ja ruokailuvälit sen verran tiuhaan, että aineenvaihdunta pysyy käynnissä, eikä nälkä kasva sellaseks, että pitäis junttaa ihan ähkyyn.

Eilen rukkasin sen verran mun ruokavalioo, et jätin päivällisen pois, sen tilalla söin salaattia, ja sit illalla mentiin Porvoon Amarilloon.
Tiesin jo etukäteen, mitä tilaan, annokseks tuli Rockfeller ribs, 500g porsaankylkeä bbq.kastikkeella, lisäks muita sooseja ja ranskikset. Kyytipojaks tietenkin kokista.
Oi onni ja autuus, ku se oli hyvää. Jaksoin syödä koko annoksen, ja maistuhan se hyvältä. Ei heti tuu mieleen, millon ois viimeks syöny jotain noin hyvää. ja tietenkin nautintoa lisäs se, että itestäki tuntu, et oon ansainnu sen. Kovalla työllä. Nimittäin sitä tää on ollu. Mut tänään ei kaduta tippaakaan, et oon tähän lähteny. Hyvä Eero, oot sä vaan kova jätkä. Siltä musta tuntuu.

Tällanen satsi tuli vetästyä.

Kieli vyön alle ja menoks

Mä oon aina ihmetelly ihmisiä, jotka juoksee. Siis vapaaehtoisesti paahtaa pitkin kylän raitteja menemään ja sit ne viel hehkuttaa et se on tosi kivaa ja et siihen jää koukkuun.
Mä oon aikasemmin monesti tuumannu, ku oon nähny juoksijoita, et tuoki ku ois lähteny aikasemmin, ni ei tartteis juosta.
Ja nyt mä sit oon samassa liemessä.
Käyn juoksemassa pitkin katujen varsia, mut en mä siitä tykkää. Enkä tosiaan oo mitenkään koukussa siihen. Vaatii nimittäin kovan luokan henkistä kamppailua lenkille lähteminen. Se lähteminen on vaikeinta. Siinä tietenkin auttaa se, et mä tiedän jo, et maanantaina ja perjantaina on lenkkipäivä. Mut silti. Ihan toista se on ku jääkiekko. Puoltoista tuntia kiekkoa on ihan kivaa, mut vaikka siinä hiki tulee ja välillä energiat loppuu, ni ei sitä voi verrata tunnin juoksulenkkiin. Juokseminen on tosi kuluttavaa. Vähän joka paikkaa kolottaa ja muutenki sellasta rankkaa hommaa.

Ihan sattumoisin tää aihe tuli mieleen. Ikävät uutiset Bostonista ei liity tähän mitenkään, tähän maailmaan vaan mahtuu kaikenlaisia vatipäitä, jotka kykenee käsittämättömiin tekoihin. Että minusta nähen juoskoot kuka lystää.

Mä en ilmeisesti oo juossu tarpeeks, ku en oo siihen koukkuuntunu, mut jotenkin on sellanen kutina, etten mä siihen koukkuun jääkään. Mä ainakin oon niin mukavuuden hakuinen ja haluinen, etten hirveen mielelläni mee omalle epämukavuusalueelle. Toki tällanen projekti on asia erikseen.
Mä nimittäin otan tän tosissaan. Vieläkin. Ruokavaliosta on tullu jo rutiininomaista ja liikuntaohjelmaa mä noudatan edelleen, sillain niitä tuloksia syntyy.

Kävin maanantaina juoksemassa taas ton vakiolenkin ja houkuttelin tytöt mukaan pyörien kanssa. Lenkki meni joutusasti, ku tytöt pulputti koko matkan kaiken maailman asioita, mä vaan en ollu juttutuulella, ku juostessa saa vaan ykstavusia vastauksia tuotettua.
Otettiin sit lopussa kisa Syltyn kanssa, minä juosten ja Sylvia pyörällä. Juoksin sit tietenkin ihan täysii ja voitin sen kisan, mut palkintona pohkeet kramppas tosi rajusti. Pari tuntia mä niitä verryttelin ja venyttelin, mut kyllä kadutti. Ei pitäis vanhana enää repiä tolleen. Oppia ikä kaikki!

Pitkä ja kivinen on tie fitnekseks. Mä oon täs viikkojen aikana tajunnu sen.
Siis sen mä oon tajunnu, et miks niin vähän ihmisistä on sellasia fitneksiä. No siks, ku se on niin raakan kovaa hommaa. Se on pitkäjänteisten ja asialleen omistautuneitten jääräpäiden hommaa.
Ei tarvii ihmetellä, et miks joka toisella vastaantulijalla ei sikspäkki näy, no siks tietenki, ku sellasen eteen joutuu tekemään kohtuuttoman paljon hommia. Ja sit ku sellasen saa raa'alla työllä hommattua, ni sit jos lopetat reenaamisen, ni hetkessä se on kadonnu ja tilalla on hyllyvä vanpäkki. Ei oo helppoa ei.
Toki sit on asia erikseen sellaset kuikelot läpipaskot kukkakepit, jotka lähtee tuulen mukana vaikka söis joka päivä pelkkää voita ja kermaa ja sokeria. Mut mä oon lohduttanu itteeni, et jokaisella on omat ominaisuutensa, niillä voi olla jotkut toiset osa-alueet sit, jotka on vähemmän parempia. Tai sit ei. Mut eipä sillä loppujen lopuks oo väliäkään. Mä oon oman elämäni päähenkilö ja niillä mennään mitä annettu on. Loppujen lopuks tää kaikki kulminoituu siihen, että osaa tyytyä siihen mitä on. Sitähän voi koko elämänsä tavotella kuita taivaalta, ja sit kuolinvuoteella huomaa, et yks oleellinen juttu jäi tekemättä. Unohtu elää tätä elämää. Nauttikaa hyvät ihmiset tästä päivästä, just sellasena kun se on. Se on pitkälti sellanen, miksi sen ite rakentelee. Hyvä tai huono, sinä päätät.